"Mä oon niin innoissani, että mun tekis mieli itkeä"
Tolloin olin etsimässä netistä itselleni psykoterapeuttia ja kesken työpäivän totesin hyvälle ystävälle löydettyäni täydellisen kuuloisen terapeutin "mä oon niin innoissani, että mun tekis mieli itkeä".
Miksi mulla meni niin kauan, että aloitin psykoterapian?
Nuorempana, yläaste aikaan massa vaikutus oli iso. Sillon mä en halunnut, että kukaan kokee mua jotenkin erilaisena. Mä myös koin, että en mä tarvitse apua. Ei ne asiat edes vaikuta muhun tai jos vaikuttaa niin kyllä mä ne ite käyn läpi. Mä yritinkin nuorempana aloittaa terapia käynnit, mutta koin joka kerta et "tää on paskaa". Asenne oli kymppiplus... Sen täytyy lähteä aika pitkälti omasta halusta, jos haluaa saada terapeutilta kaiken avun irti.
Työelämä aikaan mulla tuli muutama burnout, mutta sillon mua pelotti mennä avaa itseni tuntemattomalle. Ajattelin, että tämä menee omalla ajallaan ohi ja oon tällä hetkellä vaan super väsynyt. Parisuhde omalla tavallaan paino päälle ja henkinen jaksaminen oli mitätön.
Viime talvena alkoi näkyä uusia merkkejä siitä että henkinen hyvinvointi oli vaakalaudalla. Tällä kertaa mulle riitti. Jätin yövuoron kesken ja palasin normaali päivä vuoroon. Aloin miettimään psykoterapiaa tosissaan ja sitä, että nyt saa riittää nämä "romahdukset". Mä alan väsyä jo niihinkin. Parisuhde oli silloin ei niin tasaista ja seesteistä. Paljon myös kannoin silloisen miehen huolia ominani ja se lisättynä omaan hyvinvointiin ei parantanut ainakaan tilannetta. Kämppä oli kaaos ja siitä pienin askelin aloin saada itseäni jotenki kasaan. Asunto kondikseen ja perehtyminen omaan menneisyyteen ja sen läpikäymisen vaihtoehtoihin.
"Ei ne asiat vaikuta muhun tai jos vaikutta niin kyllä ne ite käyn läpi"
Mun tekis nyt mieli sanoo Teini ikäiselle Saralle, että "AI EI VAIKUTA?".. Kyllä ne vaikutta niitä et vaan välttämättä huomaa 14 ikäisenä vielä.
Jälkikäteen mä voin kiittää mun aivan super rakkaita ystäviä ja perhettä, jotka jakso kuunnella itku ääniviestejä tai "sos" pakko soittaa tilanteita. Istuttiin autossa ja kerroin pahasta olosta ja vaan itkin. Tai myönsin perheelle kuinka pahassa jamassa olen ja henkisen hyvinvoinnin takia sairaslomalla. Tai kun ystävä otti sen luo hengailemaan, koska en vaan halunnut olla yksin. Kuinka monet kerrat moni näistä yritti puhua mulle jo aikaisemmin, että mene puhumaan asioista ja tuntemuksista ammattilaiselle. Mä en usko et ikinä voin kiittää tarpeeksi, ja pahoitella, sillä näitäkään ihmisiä en helpolla oo päästänyt. Mutta näiden uskomattomien tyyppien takia mä oon tässä ja käyn asioita läpi, koska ne jakso uskoo muhun sillon ku musta ei ollut siihen. KIITOS
Katsellaan!
Miksi mulla meni niin kauan, että aloitin psykoterapian?
Nuorempana, yläaste aikaan massa vaikutus oli iso. Sillon mä en halunnut, että kukaan kokee mua jotenkin erilaisena. Mä myös koin, että en mä tarvitse apua. Ei ne asiat edes vaikuta muhun tai jos vaikuttaa niin kyllä mä ne ite käyn läpi. Mä yritinkin nuorempana aloittaa terapia käynnit, mutta koin joka kerta et "tää on paskaa". Asenne oli kymppiplus... Sen täytyy lähteä aika pitkälti omasta halusta, jos haluaa saada terapeutilta kaiken avun irti.
Työelämä aikaan mulla tuli muutama burnout, mutta sillon mua pelotti mennä avaa itseni tuntemattomalle. Ajattelin, että tämä menee omalla ajallaan ohi ja oon tällä hetkellä vaan super väsynyt. Parisuhde omalla tavallaan paino päälle ja henkinen jaksaminen oli mitätön.
Viime talvena alkoi näkyä uusia merkkejä siitä että henkinen hyvinvointi oli vaakalaudalla. Tällä kertaa mulle riitti. Jätin yövuoron kesken ja palasin normaali päivä vuoroon. Aloin miettimään psykoterapiaa tosissaan ja sitä, että nyt saa riittää nämä "romahdukset". Mä alan väsyä jo niihinkin. Parisuhde oli silloin ei niin tasaista ja seesteistä. Paljon myös kannoin silloisen miehen huolia ominani ja se lisättynä omaan hyvinvointiin ei parantanut ainakaan tilannetta. Kämppä oli kaaos ja siitä pienin askelin aloin saada itseäni jotenki kasaan. Asunto kondikseen ja perehtyminen omaan menneisyyteen ja sen läpikäymisen vaihtoehtoihin.
"Ei ne asiat vaikuta muhun tai jos vaikutta niin kyllä ne ite käyn läpi"
Mun tekis nyt mieli sanoo Teini ikäiselle Saralle, että "AI EI VAIKUTA?".. Kyllä ne vaikutta niitä et vaan välttämättä huomaa 14 ikäisenä vielä.
Jälkikäteen mä voin kiittää mun aivan super rakkaita ystäviä ja perhettä, jotka jakso kuunnella itku ääniviestejä tai "sos" pakko soittaa tilanteita. Istuttiin autossa ja kerroin pahasta olosta ja vaan itkin. Tai myönsin perheelle kuinka pahassa jamassa olen ja henkisen hyvinvoinnin takia sairaslomalla. Tai kun ystävä otti sen luo hengailemaan, koska en vaan halunnut olla yksin. Kuinka monet kerrat moni näistä yritti puhua mulle jo aikaisemmin, että mene puhumaan asioista ja tuntemuksista ammattilaiselle. Mä en usko et ikinä voin kiittää tarpeeksi, ja pahoitella, sillä näitäkään ihmisiä en helpolla oo päästänyt. Mutta näiden uskomattomien tyyppien takia mä oon tässä ja käyn asioita läpi, koska ne jakso uskoo muhun sillon ku musta ei ollut siihen. KIITOS
Katsellaan!
Kommentit
Lähetä kommentti