Viimeisistä päivistä äitini kanssa

Lapsuuteni alkoi Jorvin sairaalan kanslian pöydälle hyljättynä muutaman kuukauden ikäisenä. Äiti ja isä veivät minut sairaalaan siitä syystä, että olisin ollut kipeänä. Lääkärit huomasi, että molemmat vanhempani olivat humalassa, minkä takia pyysi molempia puhaltamaan alkometriin. He eivät suostuneet puhaltamaan ja lähtivät paikan päältä ja jättivät minut sinne. Paljoa en muista siitä ajasta, kun olin ihan pieni. Tämänkin tiedon luin jälkikäteen sosiaalitoimen papereista. Seuraava tarina kertoo hyvin lapsuudestani ja viimeisistä päivistä äitini kanssa.



”Oli Joulukuun puoli väli ja tyttö ihmetteli miksi äitinsä ei ole vielä laittanut joulu koristeita ja tytön syntymäpäiväkin olisi tulossa. Tänä samana päivänä tyttö heräsi aamulla ja ihmetteli kun asiat eivät olleetkaan ennallaan, hänen äitinsä teki aina aamuisin puuron, joka odotti keittiön pöydällä, mutta tänä aamuna ei ollutkaan. Monta edellistäkin päivää tyttö odotti puuroa ja ihanaa tuoreen pullan tuoksua, mutta turhaan ja päivät hän söi vain näkkileipää kotona ja sen ruoan minkä sai koulussa. Joten tämäkin aamu meni näkkileivän varaan.

Koulussa tyttö kumminkin oli melko normaali ja ei niinkään antanut tämän asian vaikuttaa. Koulusta päästyään tyttö pelkäsi jo valmiiksi mitä kotona odottaa ja onko äiti edes kotona, mutta samaan aikaan toivoi visusti joulu tunnelmaa ja tuoretta pullaa. Hän meni pimpottamaan koti ovelleen ja koputteli, mutta ovea ei avattu. Naapuristaan hän meni hakemaan vara-avaimen jolla pääsisi sisälle. Hän avasi oven ja ihmetteli kun oli niin hiljaista ja vain pieni puhe kuului keittiön puolelta, hän heitti reppunsa omaan huoneeseensa ja käveli keittiöön ja näki sen mitä oli pelännyt jo monen monta viikkoa. Äitinsä oli vähissä pukeissa keittiön lattialla puhumassa puhelimeen umpi humalassa.



Tyttö ei enää tiennyt mitä tehdä, hän otti hiuksistaan kiinni ja alkoi itkeä eikä siitä meinannut tulla loppua, hän käveli ympäri taloa ja mietti mitä pitäisi tehdä ja yritti samalla rauhoittua, hän nosti päänsä pystyyn ja käveli keittiöön. Juuri kun hän oli sanomassa äidillensä valitut sanat niin hänen äitinsä alkoi huutaa: ”vie mut nyt heti sänkyyn ennen kuin keksa (hänen miesystävä) tulee, se ei saa nähdä mua täs kunnossa!!” Tyttö otti äitiänsä kainalosta, mutta eihän kävelystä tullut mitään vaan kontalleen sitä sitten mentiin. Tyttö toivoi ja rukoili, että äitinsä miesystävä kerkeisi tulla jotta näkisi mikä todellisuudessa on homman nimi ja samassa murto-osassa näkyi auton valot pihalla. 



Miesystävä käveli sisälle ja näki tilanteen ja samalla pyysi tyttöä hakemaan naapurista apua ja tyttö juoksi henkensä edestä naapuriin ja kertomaan tilanteen ja apua tuli saman tien. Naapurin nainen käski tytön lähteä heille nukkumaan ja rauhoittumaan. Seuraava aamu koitti, hieman haikeissa tunnelmissa.

Tänä aamuna tyttö sai kumminkin kunnon aamupalan ja odotti jo tulevaa päivää ja toivoi, että asiat olisivat paremmin. Kouluun päästyä ei mennyt montaakaan tuntia kun sosiaalityön tekijät tulivat hakemaan tyttöä ja tyttö oli oikeastaan helpottunut.




3.1.2007 Kaunis, rauhallinen ja tunnelmallinen. 13-vuotais tyttö käveli portaita ylös, jotka tuntuivat ikuisuudelta eivätkä meinanneet loppua ollenkaan. Kirkkoon päästyä kuului pieni huokaisu ja sydämen lyönnit alkoivat vain kiihtyä. Tuttuja kasvoja näkyi monia ja ihmiset tulivat kertomaan osanottonsa tytölle.

Tyttö näki jo kaukaa ihmisten välistä sen mitä oli pelännyt ja sen miten hän siihen reagoisi. Arkku. Tyttö käveli hitaasti sitä kohti, valkoinen ja kauniit sini-valkoiset kukat päällä. Hänestä tuntui kuin sydän olisi pysähtynyt ja kaikki hänen ympärillään olevat äänet olisivat hiljentyneet. Tyttö mietti mielessään, että siinä se nyt oli ja kohta olisi aika saattaa yksi rakkain ihminen rauhaan ja turvaan missä olisi parempi olla. Taivaaseen, mutta tyttö tiesi, että näin on parempi, hänen äidillensä ja hänelle itselleen.

Lastenkodissa tyttö kuuli viimeisen kerran äitistään ja vielä tänäkin päivänä häntä harmittaa kun ei kertonut kuinka hän rakasti äitiään. Tämän tarina tyttö olen minä itse.”